Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen erosivat he suurimmassa ystävyydessä.
Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle, että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille, mitenkä oli saanut ne takaisin.
Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä varten hän hymyili.
— "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole tapahtunut."
— "No mitä tällä tarkoitatte?"
— "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa, vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"
Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!
Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.
Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä päähineessä näkivät.