Jäätyään kahdenkesken munkin kanssa purskahti kreivitär kaikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin hänen vihansakin. Kätensä yhteen lyöden hän huusi:
"Ha, ha, haa! Sinäkö se siis oletkin! Vihdoinkin! Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin jo sinua odottanut ja usein äänekkäästi kutsunut. Mutta et vaan ole tullut. Vasta sitten, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, haa! Oletpa sangen omituisessa valepuvussa tullut luokseni, Teodor Dalnaki!"
Sanottuaan sen laski hän molemmat kätensä isän olkapäille, silitteli tämän kuopalle painunutta poskea ja toi kasvonsa hyvin lähelle, jolloin silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki niin tyynesti, ettei yksikään hermo hänen kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen syleilikin häntä niin intohimoisesti.
"Valehtelet!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin kaapuun.
"Tämä on vain valepuku."
Samassa repäisi hän Siegfriedin viitan rinnasta auki luullen löytävänsä sen alta kullalla kirjaillun samettinutun, mutta turhaan. Sieltä näkyi vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuiitat käyttävät, halvimmasta palvelusveljestä aina kenraaliin asti. Aukaistuaan vielä paidan rinnankin huomasi hän rautaisen ristin, joka oli kiinnitetty kaulan ympärille kiedottuihin vitjoihin. Ristin terävä syrjä oli kreivittären kiihkeästi syleillessä painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", sanoi Siegfried uudelleen niin jäisin äänin ja kovin katsein, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.
Häntä värisytti, ja mustat silmät tuijottivat konemaisesti rautaristiin. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.
"Tämä on varmaan unta! Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä!"
"Rauhoittukaa, hyvä rouva! Olemme valveillamme. Näkemänne on pelkkää todellisuutta."