Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen kerran joutuu helvettiin", ajatteli hän, "viettelee hän itse saatanankin, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä kärsiä tuskaa, tulee hänestä varmaankin Belzebubin puoliso ja tuon kamalan paikan kuningatar." Ääneen hän sanoi: "Mitosclimin linnanherra kiusaa minua."
"Minua myös. Hän ei muuta teekään kuin kiroilee meitä. Jos nuo manaukset toteutuisivat, ei taivaassa olisi enää yhtään salamaa eikä helvetissä yhtään paholaista. Mutta minua sellainen vain naurattaa."
"Sitä pahemmin ovat nuo hänen kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt minulle uhkauksen, että jos vain hiukankaan seurustelen hänen tyttärensä kanssa tai vain katselen häntä, pannaan lapsi sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverrettu vene] ja päästetään sitten turvatonna lipumaan virran mukana. Ja Mitosclim pitää sanansa, siitä saat olla varma."
"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että luovuit maailmasta ja sulkeuduit luostariin. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin munkiksi vain sen tähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten lähelle mielitiettyäsi?"
Naisen jokainen sana ilmaisi lemmenkateutta ja vihaa.
"Erehdyt. Kun olin päättänyt luopua maailmasta, matkustin Roomaan ja yhdyin siellä jesuiittain veljeskuntaan. Saatuaan tietää kotipaikkani lähetti kenraali minut Madacsányn luostariin."
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun oli pakko totella. Tulin siis sinne katumaan syntejäni. Toimittelin raskaimpia ja halvimpia töitä. Kuljin kerjäten talosta taloon ja kylästä kylään, kiusasin ruumistani ja sieluani yhtäaikaa."
"Saadaksesi vain nähdä hänet."
"Ei, vaan voidakseni hänet unohtaa."