Sanottuaan sen poistui isä Siegfried, mutta rouva suuteli hänen kenkiensä jättämiä jälkiä, noita savisia, kuraisia ja märkiä jälkiä.
IV.
Paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli tuonut mukanaan, ei ollut mikään pahojen henkien karkotusväline, vaan teos, jonka varmaan piru itse oli toimittanut ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa se oli ollut Madacsányn luostarin kirjastossa, aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuiittaveljeskunnan perustanut. Ennen Jeesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmeliitat hallinneet Madacsánya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematon sekä ikään että alkuperään nähden ja tuottanut salaperäisyydellään paljon päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat kaikkien lehtien laitoihin tiheään kirjoitetut latinankieliset muistiinpanot. Niin paljon olivat tutkijat saaneet selville, että kirja oli kirjoitettu eräällä vanhalla, Sekijakah-nimisellä kielellä, jota vanhan ajan arabialaiset viisaat käyttivät salaisessa kirjeenvaihdossaan. Muuta varmuutta ei vielä ollut saatu.
Kirjan nimi oli: "Eitukluk Uttalas". Ensimmäinen sana muistutti jotakin neekerikieltä, jälkimmäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa käytetty kahteen erilaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä, ja kun mentiin ulos, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä kuin oltaisiin matkalla johonkin rauhallisia opintoja harjoittamaan.
Viimemainitussa tarkoituksessa oli Siegfriedkin ottanut sen mukaansa. Ehkäpä hän myöskin oli arvellut, ettei Madacsányn linnassa ollut yhtään kirjaa, jota tutkimalla olisi voinut kuluttaa ikäviä iltapuhteita, ja senkin vuoksi tuonut sen kainalossaan tutkiakseen tuon salaperäisen kirjan merkkejä. —
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfriedin. Mutta hän ei saanut unta narrin kertomatta satuja. Herskan piti siis joka ilta puoleen yöhön saakka istua lapsen vuoteen ääressä ja kertoa. Tietämättä, mitä tuona aikana oikein tekisi, otti Siegfried eräänä iltana kirjan mukaansa aikansa kuluksi. Ja senkin jälkeen, kun nuori herra kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä ilkeät unennäöt kiusasivat lasta. Hän heräsi usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.
Tuo arabialainen kirja oli mainio pitämään munkkia hereillä. Narrilla piti olla viiniä, muuten hän ei voinut valvoa.
Niin he istuivat usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä. Siegfriedillä oli edessään kirja ja lyijyinen mustepullo, narrilla viiniruukku ja pikari.
"Kuulehan, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku näkisi meidät näin toistemme vieressä istumassa, ei hän varmaankaan heti voisi erottaa, kumpi meistä on narri, kumpi viisas."