"Tiedän, tiedän. Herrat jesuiitat pelkäsivät, että minä vihoissani lähetän poikani latinalaiseen Saros-Patökin kouluun, annan hänen kääntyä kalvinilaiseksi ja lahjoitan omaisuuteni kollegiumille. Siitä heidän hurskas intonsa johtuu."
"Ehkäpä."
"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät opettajat samalla niiden rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun rippi-isäni!"
"Tiesin sen."
"Vai tiesit sinä sen! Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen korviisi kuiskaamaan, ja joita sinun pakostakin täytyy kuunnella, eivät vie ainoastaan minua, vaan myöskin sinut kadotukseen. Synti, josta sieluni päästät, kiihdyttää vain omia himojasi. Ja kun siunaten lasket kätesi päälaelleni, polttavat hiukseni sormiasi kuin hehkuva rauta. Tiesitkö sinä kaiken tämänkin?"
"Oi, tiesin!"
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua silloin, kun polvistun rippituoliin ja kuiskaan korvaasi: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta vain täynnä hänen nimeänsä. Kaikki pyhimyskuvatkin ovat mielestäni vain hänen näköisiänsä. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni, se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa, mea culpa! Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhkynen ja lauhkea kuin lammas. Mutta minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän, olin kenties syynä hänen kuolemaansakin. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä luulin saavani omakseni rakastamani miehen. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua, Herra ylhäinen! Armahda minua! Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi erästä kauniimpaa, parempaa ja viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Tapahtui kaksintaistelu, jossa tuo onneton mies puhkaisi lemmittynsä veljen sydämen. Siten erotin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. — Ole minulle laupias! En rukoile armoa, tahdon ainoastaan oikeutta. Pyydän itselleni vain miestä, jota rakastan. Anna, Herra taivahinen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini ja piilotan koko maailmalta. Sitten olen valmis hänen kerallaan matkustamaan vaikka helvettiin!"
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattialle ja suuteli miehen tomuisia kenkiä, samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Tuo onneton naisparka säälitti Siegfriediä. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle kaikki syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"