Laskeutuva puolikuu loi viimeisiä säteitänsä juuri kirkontornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka se ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa liikkui telineissään.
"Kuka siellä? Kuka siellä on?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "Älkää rähiskö siellä alhaalla, roistot! Minä tahdon kuunnella!"
Kuulla ei hän enää voinut, mutta kyllä nähdä: muudan kirkon pitkä goottilaisikkuna oli valaistu.
"Katsokaa, mitä hittoa tämä on!" huudahti hän.
Sillä tuossa valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, jotka väliin katosivat ja väliin taas ilmestyivät näkyviin. Joskus ne nostivat kätensä ylöspäin, ja joskus taas antoivat niiden vaipua alas.
Grazian kokosi voimansa ja karjaisi mahtavan äänensä koko voimalla noille kummittelijoille: "Keitä olette? Poistukaa!" Sen jälkeen hän vaipui voimatonna lattialle. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet siitä makaamasta, ja vain hädin tuskin hän jäi henkiin.
VI.
Magdaleena oli paraillaan veljensä haudalla rukoilemassa.
Hänkin vietti — vietti omalla tavallaan tuon surullisen päivän muistoa, jolloin veli hänen takiansa oli sydänverensä vuodattanut.
Yhdellä iskulla oli hän menettänyt sekä veljensä että sulhasen, sillä veljen murhaaja ei tietenkään voinut sitten enää naida sisarta.