Mutta hän oli pysynyt uskollisena rakkaudessaan niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijasta, jonka hän näin samanaikaisesti oli menettänyt, sai hän nyt osakseen isän vihan. Linnanherra piti nimittäin tytärtään pojan kuoleman aiheuttajana.

Miksi tuo tyttö raukka sitten rukoili? Sillä kuolleitahan he olivat kumpikin, sekä veli että sulhanen, eivätkä siis voineet rukouksenkaan avulla herätä uuteen elämään. Hänen maalliselle olemukselleen ei löytynyt enää onnea. Kuitenkin odotti onni häntä taasen hetkiseksi, vaikka hän ei sitä itse aavistanutkaan.

Täällä, tässä paikassa, vallitsivat rauha ja hiljaisuus. Joku toinen olisi tuntenut siellä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu loisti ikkunan läpi ja valaisi alttarin veistokuvia, puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä, raskaita kynttilänjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijättärineen.

Sen valo siirtyi edelleen ja loihti esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla kuollut veli lepäsi, ja marmorivartalon, joka rinnoille ristittyine käsineen koristi arkkua. Tornissa huhusi huuhkaja, ja pöllöt kiljuivat käheästi ullakolla. Karhut murisivat oven edessä ilmoittaen olevansa valveillaan ja odottavansa saalistaan. Linnasta kuului silloin tällöin pilkkalaulujen rumia sanoja. Missään muualla ei sen vuoksi ollutkaan niin hyvä olla kuin kirkossa kylmän marmoripatsaan juurella.

Magdaleena olisi ilomielin sulkeutunut luostariin, sillä särkyneelle sydämelle olisi se ollut sopivin tyyssija, mutta isä ei kärsinyt kuulla siitä puhuttavankaan. Hän tahtoi nimittäin naittaa tyttärensä jollekin. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Tyttöraukkaa kyllä surkuteltiin, mutta samalla pelättiin isän hurjaa luontoa niin, ettei kukaan uskaltanut kosia. Sitä paitsi säikytti tyttö surullisella ulkonäöllään kaikki kosijat tiehensä. Ja kuta surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi tuli Likaway.

Magdaleena pelkäsi hirveästi noita tuollaisia juominkeja. Sen vuoksi oli hän nytkin mennyt kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi; että juopot kykenivät vain laulamaan pilkkalauluja taivaasta ja maasta, ivaamaan sekä kuolleita että eläviä. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammottavan kumeasti aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.

Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.

Kuu laskeutui vähitellen, ja pimeys kietoi kappelin täydellisesti verhoonsa. Ainoastaan ylhäällä tornissa olevan kellon loistavalla malmilla väikkyi vielä kimallus, jota neito katseli.