Äkkiä näytti siltä, kuin olisi kello alkanut hiljaa heilua. —
Valehtelivatko hänen silmänsä? — Samassa äännähti vihitty malmi
ja soi edelleen ikäänkuin jonkun syntisraukan sielun autuudeksi.
Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät vielä hänen hämmästystään. Kirkon pimeä sisus alkoi vähitellen tulla valoisaksi. Alttaritaulu loisti niin, että todellinen sädekehä kimalteli padualaisen pyhimyksen pään ympärillä. Viettelijänainen sitä vastoin muuttui aivan mustaksi.
Vavisten laskeutui tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kun kellon viime sävelet häipyivät, kääntyi pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva suurella kolinalla sivulle ja näin syntyneessä aukossa seisoi elävä olento — samanlainen kuin padualainen Antoniuskin — munkin puvussa ja paljain jaloin, palava tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painoi tyttö rintaansa molemmin käsin.
Ehkä tuo ilmestys ennusti hänen kuolemaansa!
Kunpa niin kävisikin!
Haamu irtautui alttaritaulun kehyksestä, harppasi yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähti ylös, kiljaisi ja nosti rukoillen kätensä suojakseen. Silloin hän kuuli nimeänsä mainittavan.
Magdaleenasta tuntui kuin maailma pysähtyisi kulussaan. Lopuksi hän vaipui tainnoksissa maahan.