Kun hän uudelleen palasi tuntoihinsa, tunsi hän, miten häntä katselevat säteilevät silmät lämmittivät ja elähdyttivät hänen sydäntään kuin armas aurinko.
Oliko tuo katselija todellakin hän? Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja näki sielunsa silmillä ajatustensa esineen. Ei, tämä oli lihaa ja verta… Se oli todellakin hän! "Teodor!"
Vaistomaisesti lausuivat huulet tämän nimen.
"Tulitko sinä taivaasta tänne luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökäytti surullisesti päätään myöntymisen merkiksi. Ja kuolleiden valtakunnasta näytti hän todella tulleenkin, sillä niin kalpeat olivat hänen poskensa ja niin kylmät hänen kätensä.
Vahakynttilän, joka tytöstä oli näyttänyt tulisoihdulta, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilänjalkaan. Sen liekki valaisi heitä molempia.
Munkki alkoi puhua kolein äänin:
"Toinnu säikähdyksestäsi! En ole haamu enkä henki, vaan elävä, sääliä ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat minut kyllä vangiksi, mutta eivät mestanneet minua. Se kohtalo tuli vaatteisiini pukeutuneen palvelijani osaksi. Minä pakenin sillä aikaa."
"Mutta entä tuo vaatetus?" kuiskasi tyttö silitellen munkinkaapua hiljaa kädellään.
"Olen pukeutunut tähän surrakseni meidän molempain menetettyä elämää. Minua sanotaan nyt isä Siegfriediksi, sillä kuulun jesuiittain veljeskuntaan. En ole enää rakastettusi enkä sulhasesi, en tulevaisuutesi toivo, enkä suojasi onnettomuuksia vastaan, vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa. — Olen vain isä Siegfried."