Sitten, kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.
Seudulla vallitsi sen jälkeen syvä hiljaisuus kuin haudassa. Kaikki elävät olennot tuntuivat paenneen pois. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata, toisiinsa törmäävien ja särkyvien jääpalasten aiheuttamaa ryskettä.
Mutta kun suuri linnankello kuuluvasti lyöden ilmaisi, että keskiyö oli käsissä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui äidiltä perinnöksi saatu pienoinen pussi, kääräisi lämpimän vaipan ympärilleen sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertoportaita myöten pienelle tutulle ovelle, joka vei puistoon.
Hän katseli ympärilleen, mutta karhuja ei näkynyt missään — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten hän saattoi esteettä kävellä kirkon luo ja sanoa siinä vielä viimeiset jäähyväiset isänkodille, josta hän pian olisi ainaiseksi poistuva. Tehtyään sen hän meni kappeliin.
Taasen paistoi kuu kirkkoon ja valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.
"Kunpa vapauttajani, rakastettuni, nyt pian tulisi!" huokasi hän.
Huuhkaja huusi tornissa.
Vihdoin soi kello, ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Siegfried läheni.
Kun hän astui syrjään siirtyneen Antoniuksen kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu, pyhä Ladislaus, kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoiden voittaja, sankari Ladislaus.
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin tulet! Huomenaamulla olisi minun ollut pakko lähteä Puolaan."