Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Armahda minua, Herra!" huokasi elävänä haudattu surkeasti.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi kuunnella lauluakin? Kenties pitäisi minun veisata sinulle jotakin? Mitä pidät tästä: 'Kuoleman kauhut ympäröivät minua.' Taikka kenties kuuntelet mieluummin tätä: 'Enkelit johdattavat sinut paratiisiin.' Mutta se on kovin surullinen. Paljon hauskempi on tämä: 'Pitelepäs kiinni, sirkkuseni, käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen? 'Niin sitten se tanssi alkaa!' — Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, kaiuttaen mennessään maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen inhimillinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.
XVI.
Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän poistui herra Grazianin luota, puheli hän itsekseen:
"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös Raamattuun vedoten vannonut, etten puhu kenellekään siitä. Mutta herra Grazian ei varmaan luota minuunkaan, koska hän ei kerran Raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain palanen erikoisella tavalla valmistettua kinkkua tahi kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja nukkuja ei enää herää."
Sellaista ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä oivallinen tuuma.
Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Sen hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkkua. Elukka nielaisi ahnaasti lihapalan. Sitten kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja se joi sen tähden halukkaasti viinin. Mitään erikoista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.