"Ruoka ja juoma ovat ainakin vielä myrkyttömiä, ja tästä alkaen pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."
Mathias sai kauan aikaa odottaa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen ei ollut kipeäkätiselle miehelle mikään muutaman sekunnin tehtävä. Vihdoin ilmoitti kappelin kellon kilinä, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pian näkyikin herra Grazian nilkuttavan kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja, niiden nahat riippuivat jo orsilla kuivamassa.
"Aaveet soittivat taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.
"Viimeisen kerran ne sitä nyt kilistelivätkin", vastasi tämä ja istuutui pöytään.
Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.
Toisesta varresta veti hän kotelossa säilytettävän käyrän veitsen sekä kaksikärkisen haarukan, sillä todellinen herra ei milloinkaan ruvennut syömään vierailla syöntivälineillä. Toisesta varresta ilmestyi kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pieni, jalaton ja pyöreä "bratina"-niminen kultapikari. Se oli aina yhdellä siemauksella tyhjennettävä sen tähden, ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.
"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän. "Leikkaahan kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."
Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen sanomatta sanaakaan toisilleen. Linnanherralla mahtoikin kai olla kova nälkä, sillä hän ei ollut syönyt palastakaan koko päivänä.
Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma eivät olleet sitä hituistakaan vahingoittaneet.
"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sekä sinä että minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian hetkisen kuluttua. "Ensin otan minä ryypyn ja sitten sinä. Näetkö, tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Isäntä ei ainakaan sillä voi myrkyttää vierastansa, kuten kuuluu olevan tapana Italiassa, missä kaikkien täytyy juoda samasta pikarista, isännän ensinnä tietenkin."