Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut. Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.
Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti, että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: "Kas niin, veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!" Samana iltana Hurd jälleen hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.
No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti, että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan, aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä, ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.
Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt. Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt, että "rikkaat nylkevät köyhiä". Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi, kuin he todella kuuluivat olevan.
Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti, hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus — tämä kaikki synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia, jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin. Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.
"Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!" Hän naurahti vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi Westallin parhainta metsästysaluetta — ja kaikki oli tapahtunut niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää ajoissa tulemasta?
Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä. Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.
Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä viruvan maassa — pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät kasvot päänsä yli kurottuneina.
Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. "Jim, poikani, Herran armo on suuri", ja "Jim, pidä huolta Annasta" — Anna oli Jimin ainoa sisar — olivat olleet hänen viimeiset sanansa.
Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.