Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä, mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä, samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.
Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys, sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja hänelle.
Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa. Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia — toiset hän aikoi noutaa huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan — ja lähti sitten kotimatkalle, pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian oman ovensa edustalla.
Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen vaimonsa vuoteessa istumaan.
"Jim, olet kai ihan menehtynyt — ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim — missä olet ollut?"
Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina. Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta, epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.
Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.
"Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?" virkkoi Minta tuskaisesti. "En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet ympäri öisin."
"Älä hätäile suotta", sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. "Minua ei haittaa mikään. Poika on huono, Minta."
"Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan lämpiämään", vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.