"Kiitos. Ei, ette kuullut, sen tiesin. Se ilahutti minua. Se näytti minulle, mitä kaikkea kaunista maailmassa saattaa löytyä, jota ei silmä koskaan osu näkemään. Tämä huone on viehättävä — taivaallisen viehättävä vanha soppi — etenkin tässä puolihämärässä! Kun viimeksi kävin täällä, oli räikeä päivänpaiste, mutta nyt — —" Hän seisoi selin takkaan kädet ristissä selän takana. Hänen katseensa vaelsivat ympäri huonetta, ja hänen poikamaiset kasvonsa loistivat kiharain välistä tyytyväisyydestä ja elämänhalusta.
"Juuri valoa täällä kyllä sietää olla enemmänkin", virkkoi Marcella. "Olisitte kyllä samaa mieltä, jos olisitte pimeässä kopsahtanut rappusia alas yhtä monta kertaa kuin minä."
Herra Wharton nauroi.
"Mutta paljon parempi on sittenkin — eikö teistäkin? — saada liian vähän jotakin kuin liian paljon!"
Hän heittäytyi teepöydän viereiselle tuolille ja loi Marcellaan hilpeän, kysyvän katseen, kun tämä ojensi hänelle kupin. Marcellaa tämän miehen käytös hämmästytti aika tavalla. Edellisinä kertoina hänen seurassaan ollessaan ei herra Whartonin käytös — ei ainakaan talon tytärtä kohtaan — ollut ollut näin vapaa ja siekailematon. Hän alkoi tointua ensi hämmästyksestään ja tarkkasi vierasta osaksi uteliaana, osaksi huvitettuna.
"Sitten kai pidätte Mellorista", vastasi hän kuivasti ja istahti, ottaen oman teekuppinsa, toiselle puolelle takkaa, vastapäätä herra Whartonia. "Isä ei ole vielä hankkinut mitään uutta — ei isä voi. Luulenpa että tuoleja kyllä on tarpeeksi — mutta uutimia ei ole läheskään kaikkiin akkunoihin. Haluatteko jotakin?"
Sillä Wharton oli noussut pystyyn ja silmäili teetarjotinta.
"Mutta minun täytyy ", sanoi hän tyytymättömällä äänellä, "minun täytyy saada kylliksi sokeria teehen".
"Te saitte tavallista enemmän", sanoi Marcella naurahtaen, rientäessään hänelle avuksi. "Näinkö lujat teidän periaatteenne ovatkin? Minä juuri tässä tuumin että etteköhän tahtoisi takkavalkeaa paljon pienemmäksi."
Ja hän viittasi roihuaviin halkoihin, jotka nyt täyttivät suuren takan.