"Onko se sitten niin harvinaista?" kysäisi Marcella ja naurahti salatakseen kasvavaa osanottoansa.
"On kyllä — niinkuin me toisiamme rakastimme. Olin kymmenvuotias, kun isäni kuoli. Äiti ei tahtonut lähettää minua kouluun, ja niin me alati olimme yhdessä. — Mitä hän harrasti, sitä minäkin. Hän oli raju nainen — mutta hän eli, kuten vain harva pystyy elämään."
Hän huokasi. Marcella oli liian ujo utelemaan lähemmin hänen perheoloistaan, mutta hän muisti hämärästi kuulleensa, että Whartonin äiti oli kuollut.
Tuokioksi kumpikin vaikeni.
"Sanokaapa", virkkoi Marcella äkisti, "miksi te ahdistatte minun oljenpalmikoimis-hommiani. Eikö osuuskuntaviljelys niinikään ole hätäaputyötä?"
Whartonin kasvot saivat toisen ilmeen. Hän siirsi jälleen tuolinsa Marcellan viereen, entinen hilpeä, tarkkaava katse silmissä.
"Nyt en voi sitä teille juurta jaksain selittää. Siinä on niin paljon puhumista. Mutta ensi viikolla on kylässä kokous, missä minä saarnaan maan saattamista kansan omaksi. Aikomuksemme on muodostaa Työväenyhdistyksen haaraosasto. Tuletteko sinne?"
Marcella epäröi.
"Kenties tulen", lausui hän verkalleen.
Syntyi äänettömyys. — Sitten hän kohotti silmänsä ja tapasi Whartonin katseen. Kummastakin tuntui, kuin olisi äkillinen, nuoruudesta ja yhteisistä harrastuksista puhkeava hengenheimolaisuus syntynyt heidän välillään. Nuoressa miehessä oli jotain epämääräistä, jotain viehkeätä, nuorta, avomielistä, ja hänen tuttavallisesti kyselevä ja samassa käskevä katseensa ei ollut tekemättä vaikutustaan Marcellaan.