Aldous katsahti ylös. "En ole siitä oikein varma", vastasi hän. "Niin minun aina käy, kuten tiedät" — ja hän hymyili Marcellalle. "Omasta puolestani en ole mieltynyt siihen yksityisomaisuuden muotoon, jota sanotaan riistansuojeluksi, mutta se on mielestäni yhtynyt niin moneen muuhun muotoon, että tahtoisin ensin tietää, mihin sitä vastaan tehty hyökkäys johtaa meitä. Mutta kärsimään joutuneita lampuoteja — siihen voit luottaa — puolustan samalla innolla kuin sinäkin."
Hallin huomasi kärsimättömän värähdyksen tytön huulissa. Teevehkeet oli juuri korjattu pois, ja Marcella oli muuttanut istumaan vanhalle takanviereiselle sohvalle, jonne Aldous seurasi häntä. Wharton, joka tähän asti ei ollut virkkanut mitään, oli jättänyt tähystyspaikkansa uunin edessä ja istui nyt lampun alla kiinnittäen kaiken huomionsa paperiveitseen, jota hän koetti pysyttää tasapainossa kahdella sormellaan. Puolihämärässä Hallin sattumalta näki Raeburnin käden tavoittelevan Marcellan kättä, joka oli hameen poimujen kätkössä — näki myös tytön ensin kärsimättömästi vastustavan, mutta sitten myöntyvän. Hallin oli hyvillään tästä ystävänsä pienestä voitosta.
"Aldous ja minä olemme jauhaneet näitä kysymyksiä lukemattomat kerrat", sanoi hän, kääntyen emäntänsä puoleen. "Ettepä tiedä kuinka kiltisti hän kuuntelee, kun puhelen unelmistani. En ole metsästäjä enkä liioin maatilanomistaja, niin että hänellä olisi hyvä syy pyytää minua tukkimaan suuni. Mutta hän antaa minun hourailla. Minä näen vain sen yksinkertaisen tosiasian, että riistansuojelu synnyttää rikoksia. Maanviljelijän elämä on luonnostansa paljon yksinkertaisempi kuin teollisuusalalla työskentelevän, ja senvuoksi on minusta aina tuntunut, että siinä voisi helpommin toteuttaa siveyden ja veljellisyyden periaatteita. Mutta nyt se pirstataan ja myrkytetään sillä, että metsästyshuvi on sallittu vain yhdelle etuoikeutetulle luokalle. Sanotaan että metsästyshalu on meissä synnynnäinen. Kenties se onkin — kenties se on jonkin alkuperäisen vaiston jätteitä pohjolaisessa veressämme — mutta mikseivät rikkaat silloin soisi siitä osaa köyhillekin? Minulla on omat pikku suunnitelmani — unelmani. Joskus yritän tyrkyttää niitä Aldousillekin, mutta hän ei jaksa nousta niiden tasalle."
"Ei, mutta onko moista kuultu", pisti väliin Frank Leven, joka ei tosiaankaan voinut tätä kauemmin sietää. "Kuulkaapa, neiti Boyce — mitä luulette herra Hallinin vaativan? Se on sulaa hulluutta — on kuin onkin — vaikka hävytöntä on minun tällaisia sanoja käyttää kuuluisasta miehestä. Hän vaatii Aldousin antamaan suuren maakaistaleen Girstonessa — lordi Maxwellin alueella — työmiehille metsästysmaaksi. Mitäs siitä sanotte! Hän ei muka voi käsittää, mikseivät he voisi fasaaneja kasvattaa, jos he lyöttäytyvät yhteen ja maksavat niistä. No niin, Aldousin kunniaksi sanottakoon, ettei hän siihen suostunut, vaikk'ei hän likimainkaan ole kylläksi vanhoillinen kelvatakseen minulle parlamenttiehdokkaaksi. Hassutusta koko juttu! Sanotaan että metsästys raaistaa meitä ja kumminkin tahdotaan työmieskin työntää samaan kadotukseen. Mutta me emme huoli tätä edesvastuuta niskoillemme. Meillä on omat paheemme ja niistä emme luovu. Me olemme niihin tottuneet, mutta emme tahdo niitä muihin istuttaa, se olisi meille häpeäksi."
Tulistunutta nuorta barbaaria oli mahdoton vastustaa. Marcella purskahti sydämelliseen nauruun, ja Hallin taputteli häntä olalle ystävällisesti ja rauhoittavasti kuin vikuria hevosta.
"Niin, muistan kyllä, että Hallinin ehdotuksen yksityiskohdat panivat pääni pyörälle", virkkoi Aldous suupielissä leikikäs hymy. "Minä tahdoin tietää, kuka maksaisi lupakirjat, kuinka niin suurelle metsästysjoukolle saataisiin tarpeeksi riistaa, kun ei mitään riistansuojelua saanut tulla kysymykseen, ja millä varoilla nämä ihmiset, jotka ansaitsevat kaksitoista tai neljätoista shillingiä viikossa, maksaisivat metsänvartian palkan. Kysyin metsästysalueen läheisyydessä asuvalta pastorilta, mitä hän tuumasta arveli. 'No niin', hän sanoi, 'ensimäisenä päivänä he ampuvat kaikki otukset, toisena päivänä he ampuvat toisiaan. Yleinen verilöyly — se siitä, minä luulen, tulisi lopuksi.' Tämä kaikki ei tietenkään merkitse mitään — ne ovat vain pikku asioita."
Hallin pudisti vakavana päätänsä.
"Luulenpa sittenkin", sanoi hän, "että hiukkanen käytännöllistä kekseliäisyyttä tekisi mahdolliseksi tuumani toteuttamisen."
"Ja siinä minä teitä kannatan", sanoi Wharton, laskien paperiveitsen kädestään ja kumartuen Hallinin puoleen, "enkä suotta. Kolmen vuoden ja parin kuukauden aikana on tämä tuumanne ollut käytännössä omalla maatilallani, ja se on mielestäni luonnistunut aika hyvin."
"Siinä näette!" huudahti Marcella. "Siinä näette! Tiesinhän, että jotain voisi tehdä, kun vain olisi halua. Se on aina ollut ajatukseni."