Hän oli kietonut käsivartensa tuolinsa selkänojan ympäri, ja Hallin huomasi ihmeekseen, että hänen notkea, hoikka vartalonsa värähti innostuksesta tai paremmin mielenliikutuksesta, johon mahtoi olla jokin syvempi syy kuin tämä keskustelu.
"Neiti Boyce, jos te kuvittelette että riistansuojelun poistamista tervehdittäisiin maassa riemulla, erehdytte te tosiaankin suurenmoisesti", huudahti Leven. "Ettehän tekään saattane sitä uskoa, vai mitä, herra Hallin?" lisäsi hän vedoten umpimähkään häneen.
"En tiedä", vastasi Hallin hymyillen tyyntä hymyään; "minusta melkein tuntuu, että metsästyslakien lievennys olisi varsin tervetullut. Lampuodeista monet alistuvat niihin, mutta suurin osa on tyytymätön. Asiat ovat tosin paljon parantuneet vanhan metsästyslain ajoista, mutta kyllä on vieläkin valittamisen varaa."
"On toki!" sanoi Marcella innokkaasti kumartuen Hallinin puoleen. "Puhuttelin tuonnoin erästä lampuotiamme, jonka maat ovat lordi Winterbournen metsien rajalla. Eivät he itse elätä fasaanejansa, neiti', sanoi hän, 'vaan minä. Minun ohriani ne syövät. Ellen minä tuleentumisen aikana kello puoli kuudesta alkaen vartioitsisi peltojani, ei meille jäisi mitään tähteeksi.' 'Miksi ette valita isännöitsijälle?' kysyin minä. 'Valita! Kylläpä kannattaisi, neiti. Kolmekymmentäkaksi vuotta minä olen asunut täällä — pienestä pojasta pitäen — ja aina on tapahtunut — että lordi Winterbourne on voittanut oikeudessa.' Siinä kuulette. Se on sortoa — rikkaiden sortoa."
Hehkuvana ja ivallisena hän tarkasteli Frank Leveniä. Mutta Hallin ei voinut karkoittaa mielestään epämieluista tunnetta, että iva oli tähdätty erääseen toiseen henkilöön. Aldous istui kädet polvilla ja pää hiukan kumarassa. Kerran keskustelun aikana Hallin näki hänen kiinnittävän katseen harmaista silmistään vieressään istuvaan nuoreen tyttöön, mutta tämä ei sitä huomannut eikä nähtävästi sulhastansa ajatellut. Raeburnin kasvot ilmaisivat tuskaa ja neuvottomuutta, mutta myöskin jotain muuta — kaipausta, ymmärtämyksen ikävöimistä, joka syvästi koski ystävän sydämeen.
"Eipä ole ainakaan Aldous samaa mieltä kuin te, neiti Boyce", huudahti Leven, joka harmissaan etsi ratkaisevaa puolustusta väitteelleen. "Ethän ole, Aldous? Ethän sinä usko, että olot maalla siitä paranisivat, jos huomispäivänä metsästysasetukset saataisiin pois."
"En usko", sanoi Aldous rauhallisesti, "että siitä olisi enemmän apua kuin jos kaikki kultakorut ja valetukat saataisiin häviämään. Leivättömiä kultaseppiä ja peruukintekijöitä olisi silloin joukottain kaduilla vetelehtimässä."
Marcella kääntyi häneen leppeämpi katse silmissään, mutta kumminkin taistelunhaluisena.
"Sinä perustat kaikki huomispäivään", vastasi hän. "Siinä olet kyllä oikeassa. Ei mitään uudistuksia saada aikaan riistämällä viattomilta ihmisiltä heidän leipänsä. Kysymys on vain siitä, mitä meidän on tehtävä päästäksemme alkuun? Eiköhän metsästyslakia saattane pitää niin räikeänä vääryytenä, että sitä olisi ensiksi ahdistettava suuressa taistelussamme — siinä taistelussa, joka on jälleen palauttava vapauden ja itsetietoisuuden tunteen maaseutuväestöömme, ja joka on työntekijälle opettava, että hänen ihmisarvonsa on yhtä suuri kuin tilanomistajankin."
"Onpa siinä päätä, on ryhtiä!" mietti Hallin, puoleksi paheksuen, puoleksi viehättyneenä. "Mutta kuinka voi nuori tyttö täydellä todella jutella sulhasensa kanssa politiikkaa — ja päälle päätteeksi kiistellä hänen kanssaan — vai kenties olenkin aivan erehtynyt? onko hän itse asiassa niin huvitettu sulhasestaan, että tahtoo rakentaa pientä riitaa."