Marcellan kauneus, josta Hallin oli kuullut niin paljon puhuttavan, oli todellakin huomiota herättävä ja vaikutti erittäin kiehtovasti sen kautta, ettei se vielä ollut täysin kehittynyt, vaan lupasi vielä paljon tulevaisuuden varalle. Kypsymätön — epävarma — se oli Hallinin arvostelu Marcellasta, kun hän huomasi hänen käytöksessään tuontuostakin esiintyviä kömpelyyden vivahduksia, jotka todistivat, ettei hän vielä ollut täysin tietoinen vallastansa. Kuinka ihastunut Aldous tuntui olevan, ei yksikään Marcellan liike tai toive näyttänyt jäävän huomaamatta häneltä! Hetken kuluttua oli Hallin puolittain taipuvainen yhtymään siihen herra Boycen arvosteluun, että Aldousin kaltaiset miehet eivät milloinkaan esiinny edukseen tällä asteella — rakkauden ensimäisten, temmeltävien tunteiden asteella. Hän tunsi jonkinlaista kärsimättömyyttä, mustasukkaisuutta ystävänsä arvon puolesta. Tuntuipa hänestä väliin kuin olisi tyttökin näyttänyt hiukan vaivaantuneelta kaikesta tuosta huomaavaisuudesta, noista kiintymyksen osoituksista. Hallin huomasi odottavansa Marcellassa ilmaantuvan jotain, joka ei ottanut ilmaantuakseen, ja ensi kerran välähti hänen mieleensä levoton aavistus, että kaikki ei ollut oikealla tolalla.
"Sanokaa mitä sanotte", virkkoi Marcella äkkiä laskien teekuppinsa painokkaasti pöydälle, "mutta minun vakaumukseni on joka tapauksessa, että riistansuojelu tekee elämän maalla koko joukon vaikeammaksi ja että se lisäksi laajentaa ja katkeroittaa luokkaeroa tarpeettomasti".
Tämä huomautus oli tähdätty Frank Leveniin, joka juuri oli ensimäisessä metsästäjäinnossaan ja joka, vaikk'ei ollutkaan mikään lahjaton nuorukainen, ei tätä nykyä ollut huvitettu paljon mistään muusta kuin metsällä samoilemisesta ja ampumisesta.
Leven tuijotti Marcellaan. Neiti Boycen huomautus oli hänestä aivan ilman mitään yhteyttä siihen, mitä edellä oli puhuttu. Aldous silmäili morsiantansa hymyillen.
"Soisin ettet tuumisi niin paljon sitä asiaa", sanoi hän.
"Enhän voi sitä auttaa", sanoi Marcella nopeasti ja punehtui samassa huomatessaan, että kaikkien huomio oli heihin tähdätty.
"Tuumia sitä", toisti nuori Leven. "Kuulkaapas, neiti Boyce, lähdettekö joskus minun kanssani kävelemään? Minä käännytän teidät samaten kuin käännytin väkijoukon Tudley Endissä."
"Tekö!" sanoi Marcella nykäisten hiukan olkapäitään; "mitäpä te siitä tiedätte? Yhtä hyvin voisin kysyä ensi menestyksensä huumauksessa olevalta pelaajalta, onko pelaaminen hänestä oikeutettua. Kymmenen kertaa paremmin minä kykenen arvostelemaan tätä asiaa kuin te. Minä voin pysytellä tasapuolisena ja tarkata satoja seikkoja, joita te ette ikinä huomaisi. Elämä täällä maalla on minulle aivan uutta, ja ensi seikka mikä pistää silmään, on että koko laki- ja järjestyskoneisto näyttää olevan olemassa yksinomaan teidän fasaaninne varjelemiseksi! Teillä on poliisit — jotka ottavat kiinni sala-ampujat — teillä on tuomarit — jotka heitä tuomitsevat. Sanomalehdistä päättäen ei heillä näy olevan paljon muuta tekemistä. Ja kun te, herra Leven, tyydytätte metsästyshimoanne, on se teille vain kunniaksi ja teitä ihaillaan. Mutta jos joku Mellorilainen suutarinpoika tekee samaa, niin hän on varas ja roisto, ja poliisit ja viranomaiset ovat heti kohta hänen kimpussaan."
"Mutta enhän minäkään varasta hänen kananpoikiaan!" huudahti nuorukainen aivan epätoivoissaan kaikesta tästä todistelusta; "miksi hän sitten saisi varastaa minun fasaanejani? Minä olen maksanut munat, minä olen maksanut hautovat kanat, minä olen maksanut aitaukset, missä ne elätetään, minä olen maksanut vartiat, minä olen maksanut ohrat, jota ne syövät, millä oikeudella hän siis saisi anastaa minun omaisuuttani, vaikka minä joudun linnaan, jos otan häneltä mitään."
"Omaisuutta!" toisti Marcella halveksuvasti. "Kaikkea ei enää ratkaista tuolla mahtisanalla. Kansan yhteinen etu on nyt astumassa etusijaan. Jos kansa näkee hyväksi supistaa teidän niin sanottua 'oikeuttanne', niin se tekee sen, eikä siinä auta teikäläisten parkumiset."