"Frank ja minä olemme jo tänään olleet yksissä", huomautti Wharton nauraen.
"Niin, olen koettanut jonkin verran paikata sitä vahinkoa, minkä sinä olet aikaansaanut", virkkoi nuorukainen ujostelematta. "Tietäkää, neiti Boyce, että tänään päivällisaikaan Tudley Endiin tullessani tapaan hänet lavertelemassa väkijoukolle kaikenlaista hullutusta metsästyslaista ja rikkaiden ilkivaltaisuudesta. Tällä hän tietenkin tarkoitti isääni, sillä Tudley End on meidän aluetta."
Wharton kohotti torjuen kätensä.
"Älähän kiellä! Meihin sinä tietenkin tähtäsit. No niin, kun hän oli lähtenyt tiehensä, nousin minä eräille rattaille ja pidin oman puheeni. Kyselin miehiltä, eikö heillä muka ollut melkein yhtä paljon hupia metsästyksestä kuin meilläkin. Kaikkihan he — yksin rammatkin — ovat jalkeilla, kun suuret metsästykset ovat käynnissä, ja kansakoulunopettaja ja postinkantaja tarjoutuvat tavallisesti kantamaan patruuneja. Kysyin eivätkö melkein vuoden umpeen saa lahjaksi kaniineja; kysyin eikö heidän veljillään ja pojillaan, jotka näiden metsästysten kautta tavalla tai toisella ansaitsevat leipänsä, ollut hyvä palkka ja kohtelu; luulivatko he, että yksikään mies koko kylässä joutuisi paremmille päiville, jos metsästys ja metsästyslait poistetaan, ja lopuksi kysyin, eikö olisi riivatun kuivaa elää Englannissa, jos pääsisi hallitsemaan moiset miehet" — hän viittasi Whartoniin. "Ja minun onnistui käännyttää kaikki puolelleni. Siinä naurettiin ja hurrattiin. Niin, kyllä vanha Dodgson saisi minusta kelvollista apua. Hän on pyytänyt minua monessa paikassa puhumaan. Ja kyllä minä puoleni pidän."
"Mutta eikö sinulle sitten Etonissa annettu mitään läksyjä joululomaksi?" kysäisi Wharton naurahtaen.
Vihan puna sävähti nuorukaisen poskille, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hilpeästi:
"Minä olen jo puoli vuotta opiskellut Oxfordissa, kuten aivan hyvin tiedät. Mutta olisipa minulla nyt kyhättävänä se aine, joka meille viime vuonna annettiin joululomaksi, niin kylläpä tietäisin mitä kirjoittaa. ' Kansanyllyttäjät!' Koko yön istuin silloin hikoilemassa saamatta kokoon enempi kuin puolitoista sivua. Mutta nyt minä toki jo tietäisin kertoa heistä jotakin."
Ja nuori ylioppilas kääntyi radikaalisen serkkunsa puoleen syvään kumartaen.
Kaikki nauroivat, Wharton etunenässä. Sitten syntyi yleinen tuolien siirtäminen, ja Marcella alkoi puuhata teepöydän luona Aldousin avustamana. Wharton yksin jäi seisomaan takan ääreen ja tarkkasi sieltä toisia.
Hallin, jonka terveydentila tätä nykyä oli niin arka, että kaikki ponnistukset, jopa pieni ajelukin, uuvuttivat häntä, oli vetäytynyt hiukan syrjään teepöydästä, hyvillä mielin siitä, että saattoi levätä ja olla puhumatta. Kaiken aikaa hän kumminkin piti silmällä nuorta emäntäänsä ja hänen vieressään istuvaa miestä — ystäväänsä, tytön sulhasta. Omituiset, surunsekaiset tunteet liikkuivat hänessä tällä hetkellä. Suhde hänen ja Aldousin välillä oli ollut niin läheinen, että ystävän kihlausilmoitus oli herättänyt hänessä tuon haikean tuskantunteen, mikä usein valtaa mielemme silloin kun näemme, että jotain kaunista on päättymäisillään. Lehti kääntyy, luku on päättynyt. "Suruisa sana ilo!" Hallin oli ikävissään ja sairas, kun Raeburnin kirje saavutti hänet, ja tämä vanha, tuttu Landorin säe ei jättänyt häntä rauhaan päivällä eikä yöllä. Hän kirjoitti Aldousille kirjeen ja tämän pyynnöstä myös neiti Boycelle, mutta tämä henkinen ponnistus maksoi hänelle kokonaisen yön levon ja unen. Nuoren tytön vastaus oli hänestä ollut jäykkä ja hyvin tyttömäinen, vaikka siinä tuontuostakin vilahti lauseita, joiden tyyli todisti ylevää ja hienoa ajatustapaa, ja mikäli niiden nojalla saattoi arvostella neiti Boycen luonnetta, oli Aldousin valinta ymmärrettävissä.