"Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?"
Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.
"Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!" virkkoi Marcella hetken kuluttua kujeellisella äänellä.
"Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa takaisin."
"Odota hetkinen", sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua, jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. "Minun täytyy siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et lainkaan pidä."
"Sitä sinä et tee", vastasi Aldous hilpeästi.
Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.
"Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa", jatkoi hän samalla äänellä, "mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen nyt."
Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille — kuinka pyhä — kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut vapautua ahdistavasta tunteesta — joka häneen iski ties mistä — että Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta, jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti keskustelua vireillä.
Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena. Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja sinisillä, sädehtivillä silmillään.