"Päästä minut!" huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa syleilystä.
"En päästä!" sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti omassaan. "Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta."
Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui itse hänen viereensä.
"Oliko sinusta oikein ystävällistä", alkoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää väräjämästä, "että vierasten läsnäollessa annat minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen, vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun pitämääni."
"Aiotko kieltää minua sinne menemästä?" kysäisi Marcella nopeasti. Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi vastannut: aion.
"En suinkaan", vastasi Aldous päättävästi. "Eihän sopimuksemme ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko" — hän vaikeni silmänräpäykseksi — "etkö usko, että panen hiukan omaa itseäni julkiseen toimintaani — puhuessani ihmisille, jotka ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on minulle vain pelkkää muodollisuutta — joka ei liikuta tunteitani ja omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi? Kyllä tiedän — kyllä tiedän — sinähän varoitit minua — sinä et voi omaksua mielipiteitäni. — Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia — jos vain pysymme yhdessä — emme vieraannu toisistamme — emme kulje eri teitä."
Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia. Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.
"Milloin ensi kerran puhut?" sanoi hän kuiskaamalla.
Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä, pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.
"Ensi viikolla — perjantaina — Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin tulevat sinne."