"En!" vastasi Aldous hilpeästi. "Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat."
Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista — ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä levottomia aavistuksia.
IV LUKU.
"Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!" huudahti Wharton seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. "Ja samassa se sytyttää minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi johonkin rehelliseen ammattiin — kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin. Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata — olipa vaikka henki kysymyksessä."
He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun puritaanilainen perustaja oli "Pitkän parlamentin" aikana ostanut. Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa. Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.
"Olen tehnyt voitavani", sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. "Hankin itselleni laudanpätkän ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut, mutta —"
Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.
"Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain nurkkakirjakaupassa", sanoi Wharton päätään pudistaen. "Kylläpä me vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota."
"Miksi tuota alinomaa hoette", kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.
"Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!"