"Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä merkitsevät jotain?" huomautti Marcella puolittain harmistuneena.
"Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee", virkkoi Wharton painokkaasti, "ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää arvossa minun henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima, mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden valmistamisessa, joita Rue de la Paix'n puotien ikkunoissa ihailemme 'ranskalaisen maun' tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. Minulle on onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä — ja vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia."
"Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä taitamattomille — meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä."
"Tuskinpa. Sääli poloisia!" virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre äänessään. " Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän kuolemansa on meidän elämämme! Vieläkö muistatte Carlylea?"
He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt. Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa — toinen kuvasi vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista naista.
"Muistanpa hyvinkin, vaikk'en tällä hetkellä mitään erikoista", nauroi Marcella. "Osaatteko jotain ulkoa?"
Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean ryhdin ja puvun kanssa.
" Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta ", lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. " Ensinnä raatavaa käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan ja tekee sen ihmisen omaksi. — Kurja vaivaantunut veli! Meidän tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi, ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi! Taivas! Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että me kaksi venturistia — te ja minä — tällä tavalla vaikeroimme. Armeliaisuutta — hyvänsuopaisuutta — muuta ei Carlyle vaadi. Hän tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne — luovuttakaa omaisuutenne — ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii."
"Toivotteko todellakin sitä?" kysäisi Marcella.
"Enpä tiedä", vastasi Wharton nauraen. "Ei siitä mitään tule meidän eläessämme."