Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.
"Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä."
"Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat luotuja hyväntekeväisyyttä ja — ylimyselämää varten."
"Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?" sanoi Marcella hiukan tulistuneena. "Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset, jotka useimmiten erehtyvät."
"Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!" hymähti Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin lepytykseksi. "Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!"
Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä vertaillen emäntäänsä.
"Se on muuan kantaäitini", virkkoi Marcella kylmästi, "eräs italiatar. Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa."
Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja kasattu.
"Italiatarko!" sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. "Niinkö? Sitten ymmärrän. Tiedättekö — teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!" — ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin häntä silmäillä — "muukalaista verta — se on välttämätöntä sitkeän englantilaisen taikinan nousemiseen — ja sitten vielä — mutta ei! en rohkene! — voisitte pahastua."
Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli huolettoman näköisenä ulos sanoen: