"Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne. Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte, tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne."
Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville. Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.
* * * * *
Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän. Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä, omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa, Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi mahdolliseksi saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua. Wharton — samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt — antoi hänen ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja, ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.
Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi; eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta. Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.
Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi, tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä — kuten muinoin lapsena — huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki, nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan, niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.
He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää työsuunnitelmansa.
"Älkää huoliko minusta", sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he lähestyivät mökkiä. "Teidänhän on jouduttava junalle!"
Wharton katsoi kelloansa.
"Vielä on aikaa", sanoi hän, "sallikaa minun tulla seurassanne, neiti Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita — nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne. Tietäkää että teen havaintoja. 'Kokoelen' talonpoikia. Ne ovat minun tutkimusalanani."