"Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani", virkkoi Marcella yhä samalla jäykällä äärellä.
He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle akkunalaudalle tuvan omistaja vast'ikään työstä noustuaan oli jättänyt oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi. Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.
"Ikävä etten voi tarjota tuolia", sanoi rouva Jellison, "mutta minkäs sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole".
Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.
Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava katse.
"Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella niitä kaupunkiin — ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?"
"Lady Winterbourne ja minä", hymähti Marcella; "aikomuksemme on antaa työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä."
"Laupias taivas!" huudahti rouva Jellison, "mutta minäpä en ole kovin kärkäs muutoksille". Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. "Nuorena ollessani oli taksa kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet. Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun paljon mitään purtavaa."
"Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva Jellison", lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen vanhukselle.
"Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi rouva Jellison ripeästi. "Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne. Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle — tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä kaupunkiin tullessa — minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin — enpä silloin rohkenisi öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta. Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan, neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa."