Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana. Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen, jottei rouva Jellison pitäisi "hyväntekijätärtä" pikkumaisena tyrannina.
"Johnko? kiitos kysymästä, neiti — se on pahin pikku riiviö auringon alla — mutta sukkela — Herra Jumala, olisipa tarpeen silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä se mairitella osaa. 'Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?' 'Ei ole, poikaseni', vastaan minä. 'Mutta etsippäs kumminkin, mummo — kopeloippas taskujasi — annahan kun minä etsin?' Terävä se poika on. Isabella ei suosi makeisia — sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää, vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut", puhui rouva Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.
"Joutavia, tuo on jo vanha juttu — tuo puhe salametsästäjistä", sanoi Marcella nousten ylös. "Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta harmitella?"
"Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin toisella puolella Mellorin kohdalla — hän on saanut siitä vihiä — ja nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta, kuinka hän haukkuu eräitä ihmisiä", sanoi rouva Jellison nähtävästi hyvillä mielin. "Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?" Ja eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.
"En usko sanaakaan siitä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Hurdilla on lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa."
"Kyllä sanon", sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea vierailleen. "Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä. Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta minulle hän ei mitään mahda."
"Iloluontoinen vanha eukko", virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää, "millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen! Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat."
"Tiettävästi", sanoi Marcella arvokkaasti. "Listallani on jo nimiä vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva Jellison vielä myöntyy."
"Tännekö mennään?"
"Tänne."