"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei minut — minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta minulla oli sittenkin hauska."
"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle kavaljeereja".
"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä kuningattarena — jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun jossain sopessa sinua katselemassa — siinä on minulle kylläksi hupia."
Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän sanoi yhä pidellen häntä:
"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."
"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä minä ajattelen!"
"Onnellinen minä olenkin — ja minä tahdon tehdä hänetkin onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa, niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on annettava kullekin asialle ja —"
Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.
"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua kokonaan tälle tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi, sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin. "Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua. Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"
"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."