"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän. Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa. Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa. Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka pieni — joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."
Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili sitä äänetönnä.
"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.
Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena. Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu — nuoruus ja kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän järkensä valossa.
"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa ilmaisevan katseen edessä.
"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti. "Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."
"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset uudistukset."
Hallin mietiskeli tuokion.
"Aldous ei ole koskaan uskonut suurten uudistusten äkilliseen tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on uhraavaisuutta — on kestävyyttä."
Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme. Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.