"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi. Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se riippuu."
"Enpä usko — että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella yhä hämillään.
"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen, vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani — mitä hän oli minulle Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."
Kuullessaan sanan vaimo — tuon tärisyttävän sanan — Marcella vavahti ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen sietämättömiä vaatimuksia.
"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti. Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:
"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle, ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle oikotielle?"
Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin. Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa, nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän kyllä käsitti — mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa näitä asioita arvostella — mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta vaimosta.
Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli, miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.
Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua. Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä äitinsä käytöksessä.
Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.