"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton. Niin sanoo aina äiti."
"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa", virkkoi Aldous hilpeästi.
"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä, en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut niihin ja nyt — en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa. Nämä kyllä, tietysti — nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.
Aldous näytti hämmästyneeltä.
"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä. "Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."
"Kyllä niinkin — mutta tarkoitan, että se edellyttää — rikkautta — yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli minun siitä pitää — sinun on autettava minua siitä luopumaan."
Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta. Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan personallisista kysymyksistä — yksilön siveellinen suhtautuminen maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin — sattui Aldousille olemaan paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.
Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.
Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs, muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi kuivanlaisesti:
"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."