Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen paroni — tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä turvallisemmin nukkua vasta — ehdotti luottamuslausetta annettavaksi vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain töminän säestyksellä, kun "yhdistysnaiset" suopeasti myhäilivät kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle, silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui uudelleen hänen käytöksestään.
"Hänestä on oleva vastusta meille kaikille", ajatteli vanha neiti. "Aldous on hupsu! — yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!"
Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.
Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä, että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla — uupunut, tuskaantunut ja syvästi loukkaantunut kun oli.
"Älä huoli, armas, älä huoli!" pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. "Me hapuilemme pimeässä maailmassa — sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia — etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani — että teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä — kun ei meidän välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai — henkilöitä."
"Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!" sanoi Marcella.
Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan, jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen, kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut. Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.
Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta. Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous — itse asiassa virkeä ja onnistunut kokous — hänen yksityiseltä kannaltaan arvosteltuna oli tappio.
"Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?" puhkesi hän äkkiä sanomaan — "tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä. Se oli tykkänään hänen oma tuumansa — ei kukaan pyytänyt häntä sitä tekemään."
Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin kiittäviä sanoja sen toiminnasta.