"Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!" vastasi Marcella nopeasti.
Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.
"Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen siitä, mitä hän puhui."
"Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!" huudahti Marcella paikalla jo katuvaisena. "Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni nurinkurista; otaksun, että — nuo yhdistysnaiset olivat siihen syynä — he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne? Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua — eipä ollutkaan — juuri päinvastoin — ja nyt minä kumminkin sen tein."
Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.
Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut, ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.
Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!
Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään. Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.
"Jotenkin tarpeetonta mielestäni!" sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan kohottaen. "Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi."
Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa olivat tehneet sen mahdottomaksi.