Marcella pani vastaan.
"Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin otan kyllä mukaan."
"Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni", kuului rouva Boycen vastaus.
Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti — ja neiti Raeburn myöskin — tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään, että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.
Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.
"Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä", sanoi hän kärttyisesti vaimolleen, "mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa tempaava. Hänessä sitten ei ole hituistakaan Raeburnien hidastelevaisuutta."
Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.
"Jos isä tulee mukaan", kuiskasi hän äidilleen, "on kokous aivan pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi sinuakaan sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi työmiesten asunnoista — ja paljosta muustakin."
Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista, mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja ranskalainen romaani seuranaan.
Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään — ei muita. Baptistien pappi, sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä. Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille. Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan rakennukseen.