Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.
"Minä olen rikkiväsynyt!" sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään. "Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt uneliampaa joukkuetta?"
"Kyllä te heidät saatte virkistymään", sanoi Marcella.
Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.
"Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä — sitäkö tulitte katsomaan? Sitäkö?"
Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä kopistellessa sauvojaan lattiaan.
Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan — varsinkin suurtilallisia, valtionkirkkoa ja "joutilaita rikkaita" vastaan. Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin kauhistuen omia solvauksiaan.
"Veljet, olkaamme maltillisia ", sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle, "olkaamme ensi sijassa maltillisia!" — ja samassa ääni taas paisui ja levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.
Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä. Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin tällöin kuului papin suusta: "kuulkaa, kuulkaa", mutta miehet istuivat juroina ja liikkumattomina.
"Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi", ajatteli Marcella harmistuneena. "Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta."