Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:
"No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo kaikki kauniilta kuulostaa! — eikä meillä ole mitään sitä vastaan — ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan. Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?"
"Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut — ja sen te kyllä tiedätte — sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää — —"
— Ääni jyrisi ukkosena —
"— hiukan mukavuutta — hiukan vapautta — vapautta sortajain vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! — hiukan lepoa vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa, joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!"
Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö tämä. Eräästä nurkasta, missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista. Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä olivat heittäneet tirskumisensa.
Nyt hän alkoi uudella voimalla. "Suuriko on viikkopalkkanne — yksitoista shillingiä?"
"Ei maar olekaan!" huusi ääni kuuntelijain joukosta. "Laskekaa oikein niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän viikossa — se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!"
Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.
"Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan, mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat — muka suurikin raha niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai mitä? — sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota — siinä koko palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä on elätettävä vaimo ja lapset — ja työtä on teidän tehtävä sen edestä kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta — eikö niin? Niinpä niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! — olette vainenkin?"