Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan, ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin. Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se puhkesi taputuksiin.
"Entä minkälaiset ovat asumuksenne?"
Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.
Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea, tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa — olihan yleinen mielipide saanut jotakin aikaan —; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi? Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt — ja juuri suurilla tiloilla — luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan olkia niille — joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää viettämään!
Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.
"Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!" sanoi Wharton kumartuen eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.
"Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä. Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme, vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset — niitä on kolme kappaletta — ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua. Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra kyllä osaa antaa."
Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille. Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan. Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.
"Nimiä ei kannata mainita", sanoi Wharton, "ei siitä ole mitään apua. Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten, kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me vaadimme kohtuullista jakoa. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä kylläksi rikkautta kaikille — ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat — juuri sen verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? — miksi? kysytään. Miksi! — koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa, koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne tai luokkaetujenne hyväksi — siinä sen kuulitte — ja kursailematta sen teille sanon."
Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli heitä; — suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre. Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi. Darwin oli jälleen pystyssä.