"Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden käänteessä", huusi hän.
"Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan", sanoi Wharton ylenkatseellisesti. "Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon."
Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja, vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani, valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun isäntä.
"Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on — järjestyminen! — Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja peitteitä teille antaa."
"Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään. Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä, jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette tahdo. Te ette tahdo taistella — se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi — ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan —; ja kumminkin olisi tämä yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään. Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan nurista, nälkää kärsiä ja madella — ja suurellisesti puhella mitä kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; — mutta sillä välin ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta — joka parantaisi kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!"
Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.
Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla tarkkaavaisuudella.
Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli poissa.
Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa, kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa, vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.
Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin — tuon värähtelevän äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan. Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.