Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin unehtuneena.
Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.
"Kesä!" huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien kasvonsa niihin. "Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?"
Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan upeassa puvussa.
"Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!" sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin entisiä, vanhoja otteluja muistellen.
"Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta, menestystä, onnea?"
Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen valkealla käsivarrellaan.
"Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?" sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. " Minua eivät tuollaiset tilaisuudet voi lumota."
Wharton oli purskahtaa nauruun — niin nuorekas ja itsetiedoton oli tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.
"Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana", huomautti hän vakavan näköisenä. "Olkoon se minun puoleltani sanottu."