Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä samassa hän jo olikin suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin pikkumaisen sovinnainen.
"Kuulkaapa", alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. "Näin teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain ikävää siellä tapahtunut?"
"Vanha Patton on hyvin sairas", virkkoi Marcella huoaten. "Minä kävin kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka koska. Ja huono on Hurdin poikakin."
Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava — tällaisina hetkinä hän eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan, puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.
"En ole tullut teille ennen maininneeksi", sanoi hän äkkiä, "mutta minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän salaa jotain teiltä?"
"Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä tapahtuu."
"Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä."
Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.
"Ei, ei", vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. "Uskokaa pois, minä tunnen hänet paremmin kuin te."
Wharton ei virkkanut sen enempää.