"Marcella!" kuului etäinen ääni huutavan.
Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen, minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta."
Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon — poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä — oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan tai häpeissään.
Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.
Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten hän juoksi äidin luo.
"Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut hiuksistasi ihmeitä aikaan!"
Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman itsensä.
Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan. Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja huuteli kärsimättömästi Deaconia.