"Mutta äiti", sanoi Marcella tyytymättömästi, "tuosta pienestä kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan liian halvalta."
"Muuta ei minulla ole, rakas lapsi", sanoi rouva Boyce kuivakiskoisesti. "Deacon, joutukaahan toki!"
Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean olennon kaulalla ja käsivarsilla — saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä leikittelevän äidin jalokivillä.
Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti liikkua siinä.
Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille — mieli jälleen kapinallisten tunteiden riehussa.
* * * * *
Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa elämäänsä — paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei ollut — ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen. Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana, tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava, järkähtämättä hän pysyi sanassansa — sen koulutoverit kyllä tiesivät. Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi! Kuinka? — mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on vastustamaton.
Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä, että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.
* * * * *
He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva. Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.