Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta kuinka hän sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten näyteltäväksi ja katseltavaksi — mitä hän mahtaa pitää kaikista noista ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.
Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä. Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle — olipa itse neiti Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella oleva hänen vaimonsa.
"Voitko tätä kestää?" sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.
"Sanohan, mitä minun on tehtävä", vastasi Marcella rusottavin poskin. "Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan täällä?"
"Tervetullut, rakas rouva Boyce", huudahti lordi Maxwell, joka sisähallissa astui heitä vastaan — "sydämellisesti tervetullut! Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!" hän taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle. — "Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä kohteliaisuuden-osoituksiini!"
Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.
"Poloinen", ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen rinnallaan, — "poloinen! — vielä noin ylhäisen näköinen ja ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut tyttönä!"
Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien peitossa, ylt'ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia, joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän majesteetillisina muinaiset suuruudet — täällä Marcus Aurelius, tuolla Trajanus, tuolla Seneca.
Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt rouva Boyceen ja Marcellaan.
"Kas tuossa hän on!" kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. "Joudu! Näetkö — enkö sanonut että hän on viehättävä!"