Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään, ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.
"Arvostansa tarkka", huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen, kun kihlatut olivat päässeet ohi. "Ujo nähtävästi — eikä kummakaan! Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten minun nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on — hyvin kaunis — on kuin onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on — ja noin hiukan — kuinka sanoisin — hiukan omituinen — naisasianharrastaja varmaankin ja muuta sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa, Nettie, heh?"
" Tavattoman kaunis hän on", huokasi hänen punaposkinen, mitätön tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, — "ja kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle — ja noin palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa."
"Koskei kellään ole sellaista päätä", sanoi vieressä seisova veli, nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. "Kunniani kautta, onpa hän sorea — hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta äksy hän on — usko pois — siltä hän ainakin näyttää."
"Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä", sanoi tyttö innokkaasti. "Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule? Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen."
"Enpä juuri tiedä", arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. "Raeburn on kelpo mies — erinomainen mies — näkisit vaan hänen ampuvan. Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan. Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa."
Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden kanssa — herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa, lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen tytär ja että hän oli sangen "omituinen". Toiset, varsinkin miehet, jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita — miehiä ja naisia — jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin, osanottavaisin katsein.
Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki ympäristön maatilat — suuret ja pienet — sillä radikaalien ehdokas oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista. Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa, milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät, useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia, joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.
Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei — niin hyvin kovalla pakkasella kuin lämpimällä säällä — saatu ovea auki pidetyksi. Miksi juuri näille ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia, jalokiviä ja hyvää ruokaa — kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään. Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen kuorona hänen korvissaan.
Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä, pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle, ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän liikkeelle.