"Oletko tanssinut, Mary?" kysyi Marcella ankaralla äänellä.
"Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä — noita sisaruksia — joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! — ja tuota vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. — Hän on vaipan tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia — se oli riehumista! Ei se kaunista ollut — vai oliko?"
"Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään mitään kaunista?"
"Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!" huudahti Mary vetäen ystävää viereensä. "Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos Charles olisi tullut mukaan!"
"Eikö hän tahtonut?"
"Ei" — hän näytti hieman vaivaantuneelta — "hän ei pitänyt sitä aivan oikeana. Mutta en tiedä — minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle tuulelle."
"Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!" sanoi Marcella pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.
"Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!" huudahti, Mary, — "ei ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin minullekin!"
"Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa", virkkoi Marcella.
Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä kiukustutti Maryä.