Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.
"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas niin, siinä sen näkee — mikä ero!"
Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli, pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen poistuvan.
"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen turvassa".
"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät teitä puhuttelemaan."
"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse tahdon."
"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni siihen.
Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta sittenkin häntä ihmetytti.
"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin — uskokaa pois; ainakin niin hyvin kuin olen voinut."
Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili suopeasti.