Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos, Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin pidättää suloista morsiantasi."
Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän ivallisesti.
Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.
Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia — sitten Aldousia.
"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin väsyksissä — mennään sinun huoneeseesi."
Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin. Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi. Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut — ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä — taas tuota kiusallista näyttelemistä.
"Ei hän kursaile — katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa", virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa, pianhan he pääsevät yhteen."
* * * * *
Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä — enempää ei hänelle suotu — painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän tuon äskeisen tapauksen johdosta. Hänellä yksin oli ollut uskallusta näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta — vaikkapa hänen rakkaat omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen — mitä siitä? Tällaisissa seikoissa oli hänen, Marcellan tahto johtava.