Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.
— "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on. Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"
"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.
Lordi Wandle — raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen mies kuusissakymmenissä — tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään, sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.
"Pidättekö maaelämästä?"
"Pidän."
Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.
"Entä pidättekö ihmisistä?"
"Muutamista."
Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti, ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.