Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.
"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin paljon valeita, varsinkin meistä — tilanomistajista. Edward sanoo, ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."
Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi. Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.
"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja sitten koetamme päästä hänestä."
"Aldous, minä en voi ", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin. "Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla epäkohtelias hänelle."
Aldous näytti hyvin avuttomalta.
"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen. Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."
"Lordi Wandle — neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana. Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle tytölle.
Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä.
"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava silmäys tai sana."